Oma koti kullan kallis. Kasvimaalla raparperin isoimman lehden alla. Siellä oli ihan sikasairaan hyvä hima olla ja elää. Joskus mun osavaltiossa oli turvallista ja joskus ei, mutta vaara olikin mun toinen nimi.

Ihan ulko-oven takana oli ruokaa riittämiin. Senkun vaan loikit rehottavien rikkaruohojen alle ja kävit passiin. Niitä rikkaruohoja olikin enemmän kuin mitään kylvettyjä juttuja, mutta mulle kävi rekvisiitaksi rehu kuin rehu. Mä en ollut mikään nöpön nuuka jätkä safkani suhteen, mun silmään ei sattunut saviheinät sun muut, kunhan se vaan houkutteli paikalle meheviä toukkia, matoja, kärpäsiä... Mä olin tyytyväinen kunhan ruokavalio vaan oli monipuolinen ja lihaisa. Silloin tällöin mulla oli vähän ruuansulatusvaivoja, niitä meikäläisetkin saa jos ahtaa ittensä ihan täyteen. Niin ja kukapa sitä pöhöttyneen ja ylensyöneen päälle katsoisi, tärkeempää on stroganoffiset reidet ja kapeet posket, erottuu silmätkin paremmin. Tytöt tykkää.

Friiduja olikin tänä kesänä tarjolla ihan joka sormelle. Kuumat ja kosteat yöt sai ne kaivautumaan ulos multapoteroistaan tosi hehkeinä. Meikäpoika ei meinannut nahoissaan pysyä alkukesästä kun kysyntää riitti joka illalle, eikä aina ne yhdet treffit yöhön piisannut. Leukapussi oli kovilla kun täytyi pitää basson jytkettä yllä tämän tuosta, pelkäsin jo jossainvaiheessa että saan jonkun "hakkaavanhelttavilun". Saniasipuskan pojat oli sitävastoin melkosia pillipiipareita, ei ne meitsin desibelitasoon yltänyt, yhdessäkään. Saamattomia, sanon minä, ihan kirjaimellisest... Annoin säälipakit kaikkein rupisimmille kimuleille ja vinkin käydä heittämässä saniaispuskan rundi, siellä saattais jopa teilläkin tärpätä. Loppukesää kohden ei sitten ollut epäilystäkään mitkä oli meikäläisen jälkeläisiä, kyllä sen äänestä ja reisistä näki.

Ruuan ja naisten lisäksi sitä kaipaisi elämäänsä aina silloin tällöin äksöniä. Pelkkä syöminen ja seukkailu ilta toisensa perään sai mielen vaan apaattiseksi ja liikkeet jähmeiksi. Kyllä meikäläinenkin voi masentua. Mä torjuin omaa masistani nostamalla aina välillä sitä "vaara on toinen nimeni"-puolta itsestäni. Päivisin pari spurttia rastaiden lentoaikaan sai veren kiertämään nopeesti, mä olin h*#¤*in NOPEE! Reidet vaan pullisteli auringossa kun olin taas koko pihan kunkku. Piti vaan kattoo ettei jäänyt paistatteleen liikaa, kärähtäminen ei tee hyvää meikäläisen hipiälle ja altistaa sitä paitsi ihosairauksille.

Jossain vaiheessa kesää tää vaara alkoi aiheuttamaan mulle jo riippuvuutta. Räkätit oli "piisofkeikkiä" ilmahyökkäyksineen ja mä hokasin odottavani iltoja. En sitä tajunnut mutta jotenkin mun itsesuojeluvaisto vaan hämärtyi. Venyttelin päivällä lihat vetreiksi ja levätessä tein kunnon sotasuunnitelmat. Joskus niitä mun todellisia vastustajia oli kaksi mutta useimmiten vain tää musta-kostaja saapui paikalle. Hyvä niin, sillä mä nautin kaikkein eniten sen vedättämisestä. Kiss my ass!

Kosteuden laskiessa maahan mä tiesin odottaa sitä joka ilta. Se ei ollut mikään tyhmä. Mä yleensä kuulin jo kaukaa kun se hiippaili lähemmäs mun osavaltiotani. Se kierteli ja kaarteli tullen vähitellen lähemmäs. Semmoseksi rumaksi ja karvaseksi tyypiksi sillä oli ihan hyvät aistit. En olisi ihan heti uskonut päältäpäin mutta näin se vain oli. Mä yleensä odotin sitä himassa, sen ison lehden alla. Se tuli ihan lähelle ja kuunteli pää lehtien alla. Sen musta töpseli naamassa vaan värähteli kun se yritti aistia mut. Jumankauta sitä tunnetta kun syke nousee ja silmät pullistuu, kumpi tekee ekan loikan! Mun kanttini piti yleensä paremmin. Odotin ja odotin, ja vähän kun härkin ja rapsautin raparperiä siltä paloi käämit. Musta-kostaja teki ekan loikan ja mä pääsin aina alta pois. Voi velli kun sain hyvät naurut joka kerta. Pississä oli pidättelemistä sen voikukan takana kun katoin sen otuksen karvaista pyllyä. Se tuhisi ja tuusas mun himassa muttei tajunnut että mä otin hatkat ihan sen silmien edessä! Tätä me jatkettiin illasta toiseen koko kesä ja meikäläisen maine vaan kasvoi, Saku the terminator.

Jotenkin mun menttaalipuoli sitten vaan meni ihan yli. Musta-kostaja paineli illan hämärtyessä omaan osavaltioonsa matsien jälkeen, sinne isoon puulaatikkoon parin kaverin himan taa. Mun hämäräaktiivisuus sai vaan yhä enemmän valtaa ja mä jotenkin kadotin otteen mun elämään. Mä vaan janosin niitä kisailuja kostajan kanssa. Yhtenä iltana mä sit otin ja lähdin. Etenin aluksi ihan rauhassa, semmosia kevyen keskimatkan loikkia vaan. Jotenkin siinä kroppa sitten alkoi käydä niin kovilla kierroksilla että lisäsin kaasua koneeseen ja aloin ottamaan ihan srinttipomppua. Mutsi jo pentuna varoitti että sitä vaihdetta täytyy käyttää varoen. Loikkaetenemä kasvaa ja korkeutta pomppuun tulee lisää, tietää siis sitä että hallinta vähenee. Loukkaantumisen, vaaran ja saaliiksi joutumisen pelko ei kuitenkaan ollut iskostunut muhun. Saku, muista vauhti, sanoi mude aina. Mä viis veisasin nyt mudesta, mä olin kova jätkä ja pomputin eteenpäin. Olis pitäny vaan pitää järki händussa, jotain ne mutsitkin tietää.

Sillä reissulla se sitten tuli. Meikäläisen viimeinen loikaisu ja aivan TAJUTTOMAN nolo loppu tämän rotuselle kaverille. Saniaispuskan jätkillä varmaan riittää herjaa heitettäväksi meikäläisestä. 10 000m esteet ja jätkä delaa viimeiseen vesiesteeseen. Mutta minkäs v*#"¤u teet kun et pääse sieltä kupista pois. Ei auttanut vaikka koitti kroolata ja puskee rinulia vuorotellen, sammakkotekniikasta nyt puhumattakaan. Tää oli tämän jätkän loppu.

In memoriam Saku, Hymyn paras puska-frendi ja iltojen ilo.

 

ps. voisko joku tulla hakeen mut jos tää toistuu, ei kuitenkaan ihan heti ne valkotakkiset, pliis. Kaikki on ihan ok ja mulla pyyhkii tosi hyvin... Nyt vaan sataa ja päässä iskee vähän tyhjää kotona hiippailun lomassa ja hormoonit hyrrää... Masussa ei iskekään sitten ihan niin tyhjää, kai se on jo paljastettava niillekin joita viidakkorumpu ei ole tavoittanut :) "Late ja Lissu" siellä pitää tälläkin hetkellä jotain mättökisaa yllä. Kohta varmaan siirtyvät mattopainiin ja kylkiluun sahaukseen, aikaa on kuitenkin vielä joulukuun alkuun...